Ensimmäiset päivät Sapporossa

Istun huoneessani syömässä melonileipää, pöydällä sekalaisia ostoksia muutamalta ensimmäiseltä päivältä. Saavuin tänne torstaina lennettyäni ensin yhdeksän tuntia Helsinki – Nagoya ja nukkumatta silmäystäkään ja sitten Nagoya – Sapporo kuunnellen Japan Airlinesin radion lastenkanavaa. Asuntolani oli yliopiston halvin vaihtoehto, ja se myös näkyy. Siivoustarvikkeiden lisäksi ensimmäisiin ostoksiini kuului kuvioteippi, jolla sain muutaman postikortin tahraisia seiniä peittämään. Toisena päivänä metsästinkin jo julistetta. Asumisjärjestelyt (mm. yksi vessa kuudelle) vaativat totuttelua, mutta muut asukkaat ovat oikein mukavia ja 100yenin (noin 0,80€) kaupalla saa ihmeitä aikaan.

Ensimmäisen yön jälkeen (11h makoisaa unta) vetäisin aamulla misokeiton ja ainoan ruisleipäni ja lähdimme japanilaisten ”supporter”-opiskelijoiden kanssa täyttämään kymmeniä japaninkielisiä lomakkeita kunnantalolle, postiin ja yliopistolle. Päivä oli pitkä, mutta kun kotiin tultuamme joku ehdotti Sapporon juna-aseman kauppakeskukseen lähtemistä, sinne luonnollisesti lähdettiin. Nyt on kriittisin sosialisoitumisaika, eikä ole aikaa suomalaiselle introverttiydelle (eikä väsymykselle).

Seuraavaan aamuun heräsin, kun erittäin mukava srilankalainen naapurini koputti oveeni ilmoittaakseen, että on menossa syömään aamupalaa. Parikymmentä minuuttia myöhemmin tuli uusi koputus ja ilmoitus, että aamupalasuunnitelma on peruttu. Olin jo ensimmäisellä koputuksella sanonut, etten taida liittyä seuraan omien suunnitelmieni vuoksi. Lähdin nimittäin etsimään Suomi-Hokkaido -seuran toimistoa siinä toivossa, että saisin sieltä aiempien suomalaisten vaihto-oppilaiden jättämiä keittiötarvikkeita. Onnistuin keskinkertaisesti, sillä löysin toimiston, mutta se oli kiinni (kuinkas muutenkaan). Huono reissusta ei kuitenkaan tullut, sillä päätin kävellä takaisinpäin ja ”vilkaista” matkanvarrella olevat buddhalais- ja shintolaistemppelit, ja viivyinkin sitten buddhalaistemppelissä melkein kaksi tuntia. Eräs ystävällinen japanilaisnainen huomasi minut temppelin ovelta, pyysi sisään ja näytti kuinka kynttilä laitetaan palamaan, yritti syöttää minulle jumalille uhrattuja ruokia (kieltäydyin) ja vei aitojen sisäpuolelle ottamaan valokuvia. Sitten hän kertoi, että 45min päästä olisi hieno tuliseremonia suuremmassa temppelissä (ja yritti antaa minulle samaisesta seremoniasta ottamaansa valokuvaa, mutta kieltäydyin jälleen). Odotellessa hän vei minut temppelin alakerroksiin kävelemään kultaisen alttarin ympärillä lämmitetyillä kukkaislaatoilla, taukohuoneeseen juomaan teetä ja syömään papukakkuja ja esitteli minut jokaiselle munkille joka tuli vastaan. Odottamamme seremonia kesti lähes tunnin, ja sen aikana liuta munkkeja lauloi, hakkasi rumpua ja gongia ja kilisteli metallisia astioita kepeillä. Alttarille sytytettiin sitten tuli, ja yksi munkki heilutteli puisia lankkuja tuleen, toinen selaili ohuita paperilappusia vaarallisen lähellä liekkejä. Rukoushelmet rapisivat, ihmiset lauloivat rukouksia ja salissa oli vahva suitsukkeiden tuoksu. Silloin se taisi iskeä ensimmäisen kerran: asun nyt ihan oikeasti Japanissa. Mieletöntä.

Temppeliepisodin jälkeen löysin Sapporo Autumn Festin eli ruokafestivaalin, ja söin Bar Españassa sekä sen jälkeen kurpitsa-peruna-gelatoa. Kuulemma ihan oikeista japanilaisista perunoista tehtyä. Mielenkiintoinen tuttavuus, mutten ehkä jäätelöksi kutsuisi...  Illalla eräs latvialainen päivitteli sitä, kuinka ei vielä ole nettiä ja joutuu siksi vain istumaan kotona. Asuntolan aulassa on tällä hetkellä ainoa netti myös minulla, mutta esittelin hänelle paperikartan ihmeet. Huomenna lähdemmekin sitten yhdessä katsomaan kartalta löytämäämme puistoa nimeltään Shiroi Koibito Park, eli valkoisten rakastavaisten puisto. Pieni kaveriryhmämme on alkanut muodostua asuntolassa, tällä hetkellä ovat edustettuina Ranska, Sri Lanka, Puola, Latvia, Nigeria ja Suomi. Ei voi muuta sanoa kuin että hyvältä näyttää.