Ensimmäisenä yllättänee se, kuinka näin kehittyneessä maassa ollaan niin kaukana takana joillakin saroilla. Teknologia, koulutus ja taide ovat huipussaan, mutta esimerkiksi feminismi ja ekologia ovat lähestulkoon tuntemattomia käsitteitä. Naiset joutuvat valitsemaan uran ja perheen välillä, ja kaupassa jopa riisipallolle saa pienen muovipussin.
Kaikki ovat varmaan joskus kuulleet Japanin ihmeellisistä vessoista. Vaikka lämpimään istuimeen, hajunpoistoilmavirtaan ja erilaisiin suihkuihin alkaakin tottua, viime viikolla kyllä säikähdin, kun vessa alkoi puhua minulle. Epäselväksi jäi, mitä asiaa sillä oli, mutta se hoiti automaattisesti äänet peittävän vessanvetolorinan päälle ja myös veti vessan itse. Jokainen vessa täällä ei kuitenkaan puhu eikä lämpene - mm. yliopiston ruokalarakennuksessa ei ole muita kuin klassisia "reikävessoja", joissa saa hyvän reisitreenin. Sitä oppii nopeasti, mistä rakennuksista löytyy parhaat vessat.
Japani tunnetaan kaiketi tehokkuuden maana. Ihmiset tekevät hurjasti töitä, ovat kaikenaikaa kiireisiä ja menestyvät kaikessa mitä tekevät. Tämä onkin ehdottomasti totta, mutta historia ja kulttuuri tuovat kuitenkin toisenlaisia piirteitä japanilaiseen yhteiskuntaan. Eräs asia joka minua oli jo tovin häirinnyt on täkäläinen kenkämuoti. En yksinkertaisesti voi käsittää, miksi japanilaiset naiset laahustavat ja hoippuvat jaloista tippuvissa, hiertävissä (mutta tyylikkäissä) kengissä kaikkialle. Itse en kiireisenä keksi mitään kauheampaa kuin raahata perässäni painavia korkokenkiä, mutta tämä liittynee jollain tapaa kulttuuriin. Asia aukeni hiukan, kun luin kulttuurikurssille artikkelia vaatetuksesta japanissa. Japanilaiset naiset kuvailivat kimonon pukemista kuin meditaatioksi, se pakottaa tiettyyn asentoon ja muottiin, se pakottaa rauhallisuuteen, sulavuuteen ja hyviin käytöstapoihin. Se on tapa irtautua stressistä ja kiireestä. Se on kuulemma myös tunne, jota länsimaalainen ei voi ymmärtää. Myönnettäköön, että itse en ymmärtänyt. Kimonossa oli jännittävää ja hauskaa, mutta olisin kyllä halunnut voida kävellä nopeammin. Harmonia lienee olevan japanilaisilla verissä.
Urheilu on myös erittäin mielenkiintoinen aihealue. Suurin osa japanilaisista nuorista on koulun tai yliopiston kautta mukana jossakin urheilukerhossa, ja näiden kerhojen tasot ovat todella korkeita. Mietin johonkin yliopiston kerhoon liittymistä, mutta treenit olivat neljä kertaa viikossa ja kestivät kolme tuntia, joten jättäydyin ihan vain kuntosalipuolelle. Samalla hyötyliikunta ei oikein vaikuta olevan tuttu käsite, sillä liukuportaissa seisotaan jonoissa ja raput odottavat vieressä tyhjinä. Ihmisiä on yritetty rohkaista käyttämään portaita mm. siten, että metroasemille lukee muutaman portaan välein montako kaloria on poltettu portaita nousemalla. Määrät ovat maksimissaan kahden kilokalorin luokkaa, joten on vaikea uskoa että se motivoisi hirveästi.
Kuntosali on tarina erikseen. Naisia käy siellä niin vähän, ettei naisille ole omaa pukuhuonetta. Suihkuhuoneessa pitää vain jättää tavarat hyllykköön ja totella lappua "No Stealing!" (sen alapuolella on toinen lappu, jossa pyydetään varomaan usein toistuvia varkauksia...). Suurimman osan ajasta saan olla kuntosalin ainoa nainen ja ainoa ulkomaalainen. Japanilaiset ovat kuitenkin siitä mukavia, että joko eivät tuijota ollenkaan tai tuijottavat vain huomaamattomasti.
Itsekin koen vastakkainasettelua siinä, että olen samalla kotiutunut tänne ja nautin joka hetkestä, mutta toisaalta on useampi asia joita todella kaipaan Suomesta. Erityisesti kaipaan ruisleipää ja kämppiksiä jotka siivoavat jälkensä. Hapankorppuja on kuitenkin vielä puoli pakettia jäljellä, ja olen alkanut jättämään pieniä heippa-lappuja ympäri keittiötä. Mikäs tässä elellessä.
