sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Turismia ja kurssivalintoja

Kalenteriin on alkanut ilmestyä luentoja, ja joka päivä ei enää pääsekään käymään kahdessa uudessa turistikohteessa. Orientaatioluennolta sain käteen hirveän kasan monisteita ja turvallisuusohjekirjasen, mutta on tullut luettua vain kurssivalinnoista kertovia monisteita. Kursseja varten on kolme eri deadlinea, japaninkursseja varten lähtötasotestin tulokset tulevat vasta ensi viikolla ja lisäksi on mahdollista valita japanilaisille opiskelijoille suunnattuja "Advanced English Courses", joille osallistujat valitaan arvonnalla. Lukujärjestykseni on tällä hetkellä suuri sekamelska ja lisäksi täynnä humanistikursseja. Löysinhän minä myös muutaman biotieteisiin viittaavan kurssin, mutta ne ovat pääasiassa ekologiaa ja biodiversiteettiä. Molekyylibiotieteitä ei löydy, joten tästä tulee lukukausi täynnä kaikkea paitsi oman alan kursseja. Odotan jännityksellä miltä sellainen tuntuu.

On tässä kuitenkin ehditty myös huvitella! Olen päätynyt osaksi pientä kolmen hengen kaveriporukkaa (srilankalainen Ishini, latvialainen Ksenija ja minä), jolla olemme matkustelleet edestakaisin Sapporoa. Kenelläkään meistä ei ole mobiilidataa, joten suunnistamme ja eksymme yhdessä sightseeing-kartan kanssa. Olemme paljolti vain katsoneet mitä karttaan on merkitty, ja käyneet paikoissa tietämättä niistä sen enempää. Mm. Shiroi Koibito Park oli iloinen yllätys, sillä luulimme sen olevan kuuluisa vain kukkiensa takia. Odotin siispä puistoa, jossa on hiukan tavallista enemmän ruusuja. Vastassamme oli kuitenkin upea puisto täynnä pieniä mökkejä, kukkia, pieni junarata puiston ympäri ja kaikenlaisia patsaita. Kun luulimme jo nähneemme kaiken, menimme sisään päärakennukseen ja sieltä löytyi vielä keksitehdas ja suklaan historiasta ja valmistamisesta kertova näyttely. Pääsimme sisään ilmaiseksi, sillä keksitehdas ei ole tällä hetkellä toiminnassa. Henkilökunta pahoitteli ja me olimme tyytyväisiä.










Kävimme samana päivänä myös Sapporon historiallisessa kylässä, suuri ulkoilmamuseo jonka eri rakennukset on uudelleenrakennettu samanlaisiksi kuin olivat aikoinaan. Päätimme säästää kuluissa ja kävelimme tuskallisen pitkän matkan omakotitaloalueella vain saapuaksemme museolle puoli tuntia ennen sulkemisaikaa. Koetimme saada opiskelija-alennusta ja lipunmyyjä pyysi meitä täyttämään jonkin lomakkeen jota kukaan meistä ei ymmärtänyt, mutta sen täytettyämme emme päässeet sisään opiskelijahinnalla vaan ilmaiseksi. En tiedä tuliko sielu nyt myytyä historiallisen kylän omaisuudeksi vai mitä, mutta olimme jälleen kerran tyytyväisiä. Emme ehtineet käydä kaikissa rakennuksissa, mutta sen verran mitä kiersimme, historiallinen kylä oli todella hieno. 

Olemme ehtineet käydä myös eläintarhassa (itketti hiukan nähdä valtavia kotkia ja paviaaneja pienissä häkeissä ja jääkarhut hikoilemassa, kaduttaa vähän että tuin tätä bisnestä), mäkihyppystadionin näköalatornissa, Hokkaido Shrinella sekä Moerenuma-puistossa, jossa taide kohtaa luonnon. Ksenija harjoittelee valokuvausta, joten meillä on oma valokuvaaja mukana kaikkilla. Näistä kuvista kaikki joissa itse esiinnyn ovat hänen ottamiaan.




















Tätä blogitekstiä kirjoittaessani koin myös ensimmäisen maanjäristykseni (ilmeisesti magnitudi 3-4), ja kyllä se aika hurja fiilis on. Huoneeni on alimmassa kerroksessa joten astiat eivät tulleet alas hyllyiltä, mutta kyllä sydän hiukan hakkaa vieläkin. Taifuuni Tramin pitäisi iskeä Hokkaidolle tänä yönä, joten lisää jännitystä luvassa...

lauantai 22. syyskuuta 2018

Ensimmäiset päivät Sapporossa


Istun huoneessani syömässä melonileipää, pöydällä sekalaisia ostoksia muutamalta ensimmäiseltä päivältä. Saavuin tänne torstaina lennettyäni ensin yhdeksän tuntia Helsinki – Nagoya ja nukkumatta silmäystäkään ja sitten Nagoya – Sapporo kuunnellen Japan Airlinesin radion lastenkanavaa. Asuntolani oli yliopiston halvin vaihtoehto, ja se myös näkyy. Siivoustarvikkeiden lisäksi ensimmäisiin ostoksiini kuului kuvioteippi, jolla sain muutaman postikortin tahraisia seiniä peittämään. Toisena päivänä metsästinkin jo julistetta. Asumisjärjestelyt (mm. yksi vessa kuudelle) vaativat totuttelua, mutta muut asukkaat ovat oikein mukavia ja 100yenin (noin 0,80€) kaupalla saa ihmeitä aikaan.

Ensimmäisen yön jälkeen (11h makoisaa unta) vetäisin aamulla misokeiton ja ainoan ruisleipäni ja lähdimme japanilaisten ”supporter”-opiskelijoiden kanssa täyttämään kymmeniä japaninkielisiä lomakkeita kunnantalolle, postiin ja yliopistolle. Päivä oli pitkä, mutta kun kotiin tultuamme joku ehdotti Sapporon juna-aseman kauppakeskukseen lähtemistä, sinne luonnollisesti lähdettiin. Nyt on kriittisin sosialisoitumisaika, eikä ole aikaa suomalaiselle introverttiydelle (eikä väsymykselle).

Seuraavaan aamuun heräsin, kun erittäin mukava srilankalainen naapurini koputti oveeni ilmoittaakseen, että on menossa syömään aamupalaa. Parikymmentä minuuttia myöhemmin tuli uusi koputus ja ilmoitus, että aamupalasuunnitelma on peruttu. Olin jo ensimmäisellä koputuksella sanonut, etten taida liittyä seuraan omien suunnitelmieni vuoksi. Lähdin nimittäin etsimään Suomi-Hokkaido -seuran toimistoa siinä toivossa, että saisin sieltä aiempien suomalaisten vaihto-oppilaiden jättämiä keittiötarvikkeita. Onnistuin keskinkertaisesti, sillä löysin toimiston, mutta se oli kiinni (kuinkas muutenkaan). Huono reissusta ei kuitenkaan tullut, sillä päätin kävellä takaisinpäin ja ”vilkaista” matkanvarrella olevat buddhalais- ja shintolaistemppelit, ja viivyinkin sitten buddhalaistemppelissä melkein kaksi tuntia. Eräs ystävällinen japanilaisnainen huomasi minut temppelin ovelta, pyysi sisään ja näytti kuinka kynttilä laitetaan palamaan, yritti syöttää minulle jumalille uhrattuja ruokia (kieltäydyin) ja vei aitojen sisäpuolelle ottamaan valokuvia. Sitten hän kertoi, että 45min päästä olisi hieno tuliseremonia suuremmassa temppelissä (ja yritti antaa minulle samaisesta seremoniasta ottamaansa valokuvaa, mutta kieltäydyin jälleen). Odotellessa hän vei minut temppelin alakerroksiin kävelemään kultaisen alttarin ympärillä lämmitetyillä kukkaislaatoilla, taukohuoneeseen juomaan teetä ja syömään papukakkuja ja esitteli minut jokaiselle munkille joka tuli vastaan. Odottamamme seremonia kesti lähes tunnin, ja sen aikana liuta munkkeja lauloi, hakkasi rumpua ja gongia ja kilisteli metallisia astioita kepeillä. Alttarille sytytettiin sitten tuli, ja yksi munkki heilutteli puisia lankkuja tuleen, toinen selaili ohuita paperilappusia vaarallisen lähellä liekkejä. Rukoushelmet rapisivat, ihmiset lauloivat rukouksia ja salissa oli vahva suitsukkeiden tuoksu. Silloin se taisi iskeä ensimmäisen kerran: asun nyt ihan oikeasti Japanissa. Mieletöntä.

Temppeliepisodin jälkeen löysin Sapporo Autumn Festin eli ruokafestivaalin, ja söin Bar Españassa sekä sen jälkeen kurpitsa-peruna-gelatoa. Kuulemma ihan oikeista japanilaisista perunoista tehtyä. Mielenkiintoinen tuttavuus, mutten ehkä jäätelöksi kutsuisi...  Illalla eräs latvialainen päivitteli sitä, kuinka ei vielä ole nettiä ja joutuu siksi vain istumaan kotona. Asuntolan aulassa on tällä hetkellä ainoa netti myös minulla, mutta esittelin hänelle paperikartan ihmeet. Huomenna lähdemmekin sitten yhdessä katsomaan kartalta löytämäämme puistoa nimeltään Shiroi Koibito Park, eli valkoisten rakastavaisten puisto. Pieni kaveriryhmämme on alkanut muodostua asuntolassa, tällä hetkellä ovat edustettuina Ranska, Sri Lanka, Puola, Latvia, Nigeria ja Suomi. Ei voi muuta sanoa kuin että hyvältä näyttää.