tiistai 20. marraskuuta 2018

Vastakohtien maa

Olen nyt viettänyt kaksi kokonaista kuukautta Sapporossa, ja yllättäviä asioita on kerääntynyt kerrottavaksi. Mielenkiintoista on, kuinka Japanissa mennään monessa asiassa ääripäästä toiseen. Kuten Japanin kulttuurin kurssia vetävä opettaja ensimmäisellä luennolla sanoi: Japani on vastakohtien maa.

Ensimmäisenä yllättänee se, kuinka näin kehittyneessä maassa ollaan niin kaukana takana joillakin saroilla. Teknologia, koulutus ja taide ovat huipussaan, mutta esimerkiksi feminismi ja ekologia ovat lähestulkoon tuntemattomia käsitteitä. Naiset joutuvat valitsemaan uran ja perheen välillä, ja kaupassa jopa riisipallolle saa pienen muovipussin. 

Kaikki ovat varmaan joskus kuulleet Japanin ihmeellisistä vessoista. Vaikka lämpimään istuimeen, hajunpoistoilmavirtaan ja erilaisiin suihkuihin alkaakin tottua, viime viikolla kyllä säikähdin, kun vessa alkoi puhua minulle. Epäselväksi jäi, mitä asiaa sillä oli, mutta se hoiti automaattisesti äänet peittävän vessanvetolorinan päälle ja myös veti vessan itse. Jokainen vessa täällä ei kuitenkaan puhu eikä lämpene - mm. yliopiston ruokalarakennuksessa ei ole muita kuin klassisia "reikävessoja", joissa saa hyvän reisitreenin. Sitä oppii nopeasti, mistä rakennuksista löytyy parhaat vessat.

Japani tunnetaan kaiketi tehokkuuden maana. Ihmiset tekevät hurjasti töitä, ovat kaikenaikaa kiireisiä ja menestyvät kaikessa mitä tekevät. Tämä onkin ehdottomasti totta, mutta historia ja kulttuuri tuovat kuitenkin toisenlaisia piirteitä japanilaiseen yhteiskuntaan. Eräs asia joka minua oli jo tovin häirinnyt on täkäläinen kenkämuoti. En yksinkertaisesti voi käsittää, miksi japanilaiset naiset laahustavat ja hoippuvat jaloista tippuvissa, hiertävissä (mutta tyylikkäissä) kengissä kaikkialle. Itse en kiireisenä keksi mitään kauheampaa kuin raahata perässäni painavia korkokenkiä, mutta tämä liittynee jollain tapaa kulttuuriin. Asia aukeni hiukan, kun luin kulttuurikurssille artikkelia vaatetuksesta japanissa. Japanilaiset naiset kuvailivat kimonon pukemista kuin meditaatioksi, se pakottaa tiettyyn asentoon ja muottiin, se pakottaa rauhallisuuteen, sulavuuteen ja hyviin käytöstapoihin. Se on tapa irtautua stressistä ja kiireestä. Se on kuulemma myös tunne, jota länsimaalainen ei voi ymmärtää. Myönnettäköön, että itse en ymmärtänyt. Kimonossa oli jännittävää ja hauskaa, mutta olisin kyllä halunnut voida kävellä nopeammin. Harmonia lienee olevan japanilaisilla verissä.


Urheilu on myös erittäin mielenkiintoinen aihealue. Suurin osa japanilaisista nuorista on koulun tai yliopiston kautta mukana jossakin urheilukerhossa, ja näiden kerhojen tasot ovat todella korkeita. Mietin johonkin yliopiston kerhoon liittymistä, mutta treenit olivat neljä kertaa viikossa ja kestivät kolme tuntia, joten jättäydyin ihan vain kuntosalipuolelle. Samalla hyötyliikunta ei oikein vaikuta olevan tuttu käsite, sillä liukuportaissa seisotaan jonoissa ja raput odottavat vieressä tyhjinä. Ihmisiä on yritetty rohkaista käyttämään portaita mm. siten, että metroasemille lukee muutaman portaan välein montako kaloria on poltettu portaita nousemalla. Määrät ovat maksimissaan kahden kilokalorin luokkaa, joten on vaikea uskoa että se motivoisi hirveästi.

Kuntosali on tarina erikseen. Naisia käy siellä niin vähän, ettei naisille ole omaa pukuhuonetta. Suihkuhuoneessa pitää vain jättää tavarat hyllykköön ja totella lappua "No Stealing!" (sen alapuolella on toinen lappu, jossa pyydetään varomaan usein toistuvia varkauksia...). Suurimman osan ajasta saan olla kuntosalin ainoa nainen ja ainoa ulkomaalainen. Japanilaiset ovat kuitenkin siitä mukavia, että joko eivät tuijota ollenkaan tai tuijottavat vain huomaamattomasti.

Itsekin koen vastakkainasettelua siinä, että olen samalla kotiutunut tänne ja nautin joka hetkestä, mutta toisaalta on useampi asia joita todella kaipaan Suomesta. Erityisesti kaipaan ruisleipää ja kämppiksiä jotka siivoavat jälkensä. Hapankorppuja on kuitenkin vielä puoli pakettia jäljellä, ja olen alkanut jättämään pieniä heippa-lappuja ympäri keittiötä. Mikäs tässä elellessä.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Turismia ja kurssivalintoja

Kalenteriin on alkanut ilmestyä luentoja, ja joka päivä ei enää pääsekään käymään kahdessa uudessa turistikohteessa. Orientaatioluennolta sain käteen hirveän kasan monisteita ja turvallisuusohjekirjasen, mutta on tullut luettua vain kurssivalinnoista kertovia monisteita. Kursseja varten on kolme eri deadlinea, japaninkursseja varten lähtötasotestin tulokset tulevat vasta ensi viikolla ja lisäksi on mahdollista valita japanilaisille opiskelijoille suunnattuja "Advanced English Courses", joille osallistujat valitaan arvonnalla. Lukujärjestykseni on tällä hetkellä suuri sekamelska ja lisäksi täynnä humanistikursseja. Löysinhän minä myös muutaman biotieteisiin viittaavan kurssin, mutta ne ovat pääasiassa ekologiaa ja biodiversiteettiä. Molekyylibiotieteitä ei löydy, joten tästä tulee lukukausi täynnä kaikkea paitsi oman alan kursseja. Odotan jännityksellä miltä sellainen tuntuu.

On tässä kuitenkin ehditty myös huvitella! Olen päätynyt osaksi pientä kolmen hengen kaveriporukkaa (srilankalainen Ishini, latvialainen Ksenija ja minä), jolla olemme matkustelleet edestakaisin Sapporoa. Kenelläkään meistä ei ole mobiilidataa, joten suunnistamme ja eksymme yhdessä sightseeing-kartan kanssa. Olemme paljolti vain katsoneet mitä karttaan on merkitty, ja käyneet paikoissa tietämättä niistä sen enempää. Mm. Shiroi Koibito Park oli iloinen yllätys, sillä luulimme sen olevan kuuluisa vain kukkiensa takia. Odotin siispä puistoa, jossa on hiukan tavallista enemmän ruusuja. Vastassamme oli kuitenkin upea puisto täynnä pieniä mökkejä, kukkia, pieni junarata puiston ympäri ja kaikenlaisia patsaita. Kun luulimme jo nähneemme kaiken, menimme sisään päärakennukseen ja sieltä löytyi vielä keksitehdas ja suklaan historiasta ja valmistamisesta kertova näyttely. Pääsimme sisään ilmaiseksi, sillä keksitehdas ei ole tällä hetkellä toiminnassa. Henkilökunta pahoitteli ja me olimme tyytyväisiä.










Kävimme samana päivänä myös Sapporon historiallisessa kylässä, suuri ulkoilmamuseo jonka eri rakennukset on uudelleenrakennettu samanlaisiksi kuin olivat aikoinaan. Päätimme säästää kuluissa ja kävelimme tuskallisen pitkän matkan omakotitaloalueella vain saapuaksemme museolle puoli tuntia ennen sulkemisaikaa. Koetimme saada opiskelija-alennusta ja lipunmyyjä pyysi meitä täyttämään jonkin lomakkeen jota kukaan meistä ei ymmärtänyt, mutta sen täytettyämme emme päässeet sisään opiskelijahinnalla vaan ilmaiseksi. En tiedä tuliko sielu nyt myytyä historiallisen kylän omaisuudeksi vai mitä, mutta olimme jälleen kerran tyytyväisiä. Emme ehtineet käydä kaikissa rakennuksissa, mutta sen verran mitä kiersimme, historiallinen kylä oli todella hieno. 

Olemme ehtineet käydä myös eläintarhassa (itketti hiukan nähdä valtavia kotkia ja paviaaneja pienissä häkeissä ja jääkarhut hikoilemassa, kaduttaa vähän että tuin tätä bisnestä), mäkihyppystadionin näköalatornissa, Hokkaido Shrinella sekä Moerenuma-puistossa, jossa taide kohtaa luonnon. Ksenija harjoittelee valokuvausta, joten meillä on oma valokuvaaja mukana kaikkilla. Näistä kuvista kaikki joissa itse esiinnyn ovat hänen ottamiaan.




















Tätä blogitekstiä kirjoittaessani koin myös ensimmäisen maanjäristykseni (ilmeisesti magnitudi 3-4), ja kyllä se aika hurja fiilis on. Huoneeni on alimmassa kerroksessa joten astiat eivät tulleet alas hyllyiltä, mutta kyllä sydän hiukan hakkaa vieläkin. Taifuuni Tramin pitäisi iskeä Hokkaidolle tänä yönä, joten lisää jännitystä luvassa...

lauantai 22. syyskuuta 2018

Ensimmäiset päivät Sapporossa


Istun huoneessani syömässä melonileipää, pöydällä sekalaisia ostoksia muutamalta ensimmäiseltä päivältä. Saavuin tänne torstaina lennettyäni ensin yhdeksän tuntia Helsinki – Nagoya ja nukkumatta silmäystäkään ja sitten Nagoya – Sapporo kuunnellen Japan Airlinesin radion lastenkanavaa. Asuntolani oli yliopiston halvin vaihtoehto, ja se myös näkyy. Siivoustarvikkeiden lisäksi ensimmäisiin ostoksiini kuului kuvioteippi, jolla sain muutaman postikortin tahraisia seiniä peittämään. Toisena päivänä metsästinkin jo julistetta. Asumisjärjestelyt (mm. yksi vessa kuudelle) vaativat totuttelua, mutta muut asukkaat ovat oikein mukavia ja 100yenin (noin 0,80€) kaupalla saa ihmeitä aikaan.

Ensimmäisen yön jälkeen (11h makoisaa unta) vetäisin aamulla misokeiton ja ainoan ruisleipäni ja lähdimme japanilaisten ”supporter”-opiskelijoiden kanssa täyttämään kymmeniä japaninkielisiä lomakkeita kunnantalolle, postiin ja yliopistolle. Päivä oli pitkä, mutta kun kotiin tultuamme joku ehdotti Sapporon juna-aseman kauppakeskukseen lähtemistä, sinne luonnollisesti lähdettiin. Nyt on kriittisin sosialisoitumisaika, eikä ole aikaa suomalaiselle introverttiydelle (eikä väsymykselle).

Seuraavaan aamuun heräsin, kun erittäin mukava srilankalainen naapurini koputti oveeni ilmoittaakseen, että on menossa syömään aamupalaa. Parikymmentä minuuttia myöhemmin tuli uusi koputus ja ilmoitus, että aamupalasuunnitelma on peruttu. Olin jo ensimmäisellä koputuksella sanonut, etten taida liittyä seuraan omien suunnitelmieni vuoksi. Lähdin nimittäin etsimään Suomi-Hokkaido -seuran toimistoa siinä toivossa, että saisin sieltä aiempien suomalaisten vaihto-oppilaiden jättämiä keittiötarvikkeita. Onnistuin keskinkertaisesti, sillä löysin toimiston, mutta se oli kiinni (kuinkas muutenkaan). Huono reissusta ei kuitenkaan tullut, sillä päätin kävellä takaisinpäin ja ”vilkaista” matkanvarrella olevat buddhalais- ja shintolaistemppelit, ja viivyinkin sitten buddhalaistemppelissä melkein kaksi tuntia. Eräs ystävällinen japanilaisnainen huomasi minut temppelin ovelta, pyysi sisään ja näytti kuinka kynttilä laitetaan palamaan, yritti syöttää minulle jumalille uhrattuja ruokia (kieltäydyin) ja vei aitojen sisäpuolelle ottamaan valokuvia. Sitten hän kertoi, että 45min päästä olisi hieno tuliseremonia suuremmassa temppelissä (ja yritti antaa minulle samaisesta seremoniasta ottamaansa valokuvaa, mutta kieltäydyin jälleen). Odotellessa hän vei minut temppelin alakerroksiin kävelemään kultaisen alttarin ympärillä lämmitetyillä kukkaislaatoilla, taukohuoneeseen juomaan teetä ja syömään papukakkuja ja esitteli minut jokaiselle munkille joka tuli vastaan. Odottamamme seremonia kesti lähes tunnin, ja sen aikana liuta munkkeja lauloi, hakkasi rumpua ja gongia ja kilisteli metallisia astioita kepeillä. Alttarille sytytettiin sitten tuli, ja yksi munkki heilutteli puisia lankkuja tuleen, toinen selaili ohuita paperilappusia vaarallisen lähellä liekkejä. Rukoushelmet rapisivat, ihmiset lauloivat rukouksia ja salissa oli vahva suitsukkeiden tuoksu. Silloin se taisi iskeä ensimmäisen kerran: asun nyt ihan oikeasti Japanissa. Mieletöntä.

Temppeliepisodin jälkeen löysin Sapporo Autumn Festin eli ruokafestivaalin, ja söin Bar Españassa sekä sen jälkeen kurpitsa-peruna-gelatoa. Kuulemma ihan oikeista japanilaisista perunoista tehtyä. Mielenkiintoinen tuttavuus, mutten ehkä jäätelöksi kutsuisi...  Illalla eräs latvialainen päivitteli sitä, kuinka ei vielä ole nettiä ja joutuu siksi vain istumaan kotona. Asuntolan aulassa on tällä hetkellä ainoa netti myös minulla, mutta esittelin hänelle paperikartan ihmeet. Huomenna lähdemmekin sitten yhdessä katsomaan kartalta löytämäämme puistoa nimeltään Shiroi Koibito Park, eli valkoisten rakastavaisten puisto. Pieni kaveriryhmämme on alkanut muodostua asuntolassa, tällä hetkellä ovat edustettuina Ranska, Sri Lanka, Puola, Latvia, Nigeria ja Suomi. Ei voi muuta sanoa kuin että hyvältä näyttää.